Lopulta tärkeintä on nauttia matkasta

Olen viime aikoina miettinyt koiran treenaamista vähän tavallista syvällisemmin muutaman nettitekstin innoittamana ja vähän muutenkin. Osittainen syy näihin pohdintoihin on varmaan sekin, että tein päätöksiä ja irtisanoin agility-ryhmäpaikkamme. Tiistai-aksat oli varsinkin talvella kyllä eri kiva juttu ja monesti samassa yhteydessä tuli tehtyä tottistakin lämpöisessä hallissa. Valitettavasti koiran treenaukseen käytettävä aika on vain rajallista joten keväällä ja kesällä se tiistai-iltakin voidaan käyttää paremmin hyödyksi maastojen tai tottiksen treenaamiseen.

Toiset on vienyt sohvaperunoinnin uudelle tasolle :) Aatu <3

Toinen erittäin suuri syy päätökseen oli se, että aloin pelkäämään vauhdin vaan lisättyä agilityssä, että Kira satuttaa siellä itsensä. Toki ymmärrän että se sama riski on myös metsälenkeillä ja oikeastaan elämässä muutenkin, mutta koska agilityssä meillä ei ollut kisatavoitteita ja se on kuitenkin aika kuormittava laji koiran fysiikalle, oli se helppo jättää kalenterista pois ja toivoa että tälläkin ratkaisulla saan (ainakin pidempään) pidettyä itselläni ehjän koiran pk-lajien harrastamiseen. Ja muutenkin Kiran itselläni mahdollisimman pitkään! En voi edes kuvitella sitä tilannetta että kaikki tehty pohjatyö ja ilo harrastuslajeista loppuisi lyhyeen kun koiran fysiikka pettäisi.. :( En kestäisi jos Kira menee rikki..!



Sinne se istuu värin puolestakin kuin nenä päähän :)

Koska kyllä se vaan niin on, että kysytään sitten minulta tai koiralta niin kyllä me mielummin lähdetään sinne tottiskentälle hiomaan pieniä juttuja tai maastoon treenaamaan taitoja. Kira on metsässä niin elementissään ja iän myötä homma vaan aina paranee :) Tottikseen on löytynyt ihan uusi moottori ja koira joka haluaa tehdä kaiken minulle mieliksi. Minun ihana Kira <3 Kuinka mukavaa meillä nykyään onkaan harrastaa! Jokaisiin treneeihin on niin superhyvä mieli lähteä, vaikkei tietenkään kaikki aina sujukaan niin kuin Strömsössä. Mutta niinhän se on, että jos treeneissä tulee ongelma niin AINA saa katsoa peiliin ensimmäisenä..

Nykyään tuntuu että yleisesti koiraharrastuksessa on kova paine ja kiire tehdä tuloksia ja saada aikaan konkreettisia asioita. Me ollaan kohta käytetty kolme vuotta hyvien perusteiden luomiseen ja BH:kin on vielä tekemättä. Naurettavan hidasta touhua, voisi joku sanoa. :) Enkä voi sanoa ettenkö olisi epäillyt tätä tietä joskus matkalla itsekin (se kiire on muuten tarttuvaa mallia!) mutta onneksi silloin on tukena olleet ihanat treenikaverit <3 ja se usko tulevaan on aina löytynyt. Ja maltti on todella kannattanut, kuinka paljon taitavampia me ollaankaan kuin vaikka vuosi sitten! Ja kuinka paljon parempi suhde minulla onkaan tuohon koiraan kuin vuosi tai kaksi sitten. Meistä on kasvanut jotenkin ihan uudella tavalla tiimi. :)

Vappuna 2012

Ystäväpiirin h*etin huono tuuri on laittanut todella tajuamaan, ettei koiran terveys ole itsestään selvää eikä se myöskään ole välttämättä ikuista. Mikä tahansa päivä voi olla se, että meidän harrastusura loppuu tähän, mutta tuo koira on silti semmoinen persoona että sen haluaisin pitää ikuisesti. Se minua seuraava varjo ja paimen, joka on aina mukana kaikessa, sellaisen halusin ja sellaisen sain. Mielettömän rakas Kira! <3 Ja eikös se ole tärkeintä. Siis se, että voin sanoa, että oli matkan mitta mikä tahansa, niin se oli tosi hieno matka ja hitto että me tykättiin toisistamme niin paljon! Nautittiin joka hetkestä täysillä. :)