Syksyn tuloa

Se alkaa olla pikkuhiljaa taas syksy! Kesälomat on pidetty niin töiden kuin koiratreenienkin osalta ja pikkuhiljaa koitetaan palailla normaaliin arkirytmiin. Aatun kanssa päästään nyt tutustumaan uusiin lenkkimaastoihinkin viime viikkoisen muuton seurauksena. Mahtava tuuri sinänsä, että ihan uuden asunnon nurkilta löytyy iso hiekkakenttä meille iltatreenipaikaksi. :) Nyt ei ainakaan voi enää vedota treenin puuteeseen sillä, ettei ole ollut aikaa käydä kentällä... Eilen illalla käytiin ottamassa vähän ihan perustottisliikkeitä vesisateessa ja siitä jäi itselleni kyllä todella hyvä mieli! Koira teki hienoti ja tarkasti ja vielä mielettömällä innolla liikkeet, joten nyt ei muuta kuin takaisin treenaamaan että päästään jossain vaiheessa aloittelemaan sitä tokon alokas-luokkaa. 

Agilitya ollaan treenattu nyt kerran viikkoon ja jatkossa kahdesti viikkoon taas Kaisan uuden kurssin ajan. Viime aikoina ongelmana on edelleen ollut Aatun karkailu radalla sekä lisäksi uutena ongelmana hermostuminen kentällä. Koira on siis todella paineistunut ja hermostunut kentällä ja ahdistuu muiden koirien sekä kouluttajan läsnäolosta. Tiistaina treenit sujuivat kuitenkin hyvin omaa sähläystäni lukuunottamatta. Otimme omatoimisesti Aatun kanssa aita-putki-aita sarjaa, joka sujui muuten oikein mallikkaasti, mutta koira tahtoi vähän kiihtyä turhan paljon patukalla palkkaamisesta ja varastaa lähdössä. Joka tapauksessa olin erittäin tyytyväinen siihen, että pystyin lähettämään Aatun putkesta aidalle itsestäni poispäin muita koiria kohti, ja homma sujui hienosti! :) Varsinaisella radalla rengas meinasi jälleen olla Aatun (tai ehkä ohjaajan?) mielestä hankala ja siitä syystä koira meinasi turhautua ja hävitä paikalta kesken radan. Tämä ei ollut siis se hieno juttu, vaan se, että se tuli välittömästi käskystä luokseni! Loistavaa, meidän naksuttelu-treenit on näköjään tuottanut ainakin jotain tulosta!

Selkeästi näissä treeneissä Aatu oli huomattavasti rentoutuneempi kuin viime viikolla. Siis kiihtynythän se oli ja radalle innoissaan menossa, mutta nyt muut koirat eivät tuntuneet ahdistavan, paitsi jos ihan iholle tulivat. Kyllä olin ylpeä tuosta koirasta kun se teki hienoa rataa, todella palkitsevaa saada välillä onnistumisia. Oma ohjaamiseni agi-radalla vaatisi kyllä hieman työtä, ettei koira sen vuoksi turhaudu ja hermostu. Anu on ohjannut meitä JATin treeneissä tähän asti ja hänen kanssaan pohdimme, että ilmeisesti tuo radalta karkailu on voinut saada alkunsa siitä, että Aatun kanssa on tehty liian pitkiä ratoja, jotka se on kokenut liian vaikeiksi, kenties omassa ohjauksessanikin on saattanut olla huomautettavaa tässä kohti... Tavallaan Aatu on sitten paineistunut/ turhautunut ja lähtenyt purkamaan sitä muille koirille räyhäämällä, koska se on kovin epävarma itsestään muiden koirien lähettyvillä. Myöhemmin tästä on kehittynyt Aatulle tapa ja se on karannut aina vain helpommin luotani. Tässä on näkynyt myös se, ettei meillä ole ollut luoksetulo hallussa eikä Aatu ole ollut minulla täysin hanskassa. Luulen, että epävarmuus muita koiria kohtaan on vaan lisääntynyt siitä, että sille on huudettu kun se on karannut muiden koirien luo ja niinpä se nyt on ollut niin hermostunut muista koirista kentällä. Kurja oravanpyörä siis! :(

Naksuttelu on auttanut meitä hurjasti myös siinä, että Aatu pitää nykyään minuun parempaa (joskaan ei vielä aivan tarpeeksi hyvää, mutta parempaa kuitenkin) kontaktia ja selvästi meidän koira-omistaja-suhde on taas parempi kuin välillä tuossa kesällä. Voi olla, ettei meidän vaikeaa vaihetta yhtään auttanut se, että harrastukset oli tauolla ja kun koiran kanssa oli jaksaminen ja hermot kireällä, ei tehnyt mieli omatoimisesti tehdä yhtään mitään ylimääräistä sen kanssa. Nyt tuntuu onneksi kuitenkin siltä, että on ilo omistaa tuo koira ja siitä on ilo tehdä hommia minulle. :) Eli valoa murkkuikä-tunnelin päässä siis! 

Merkillistä kyllä, viime aikoina olen miettinyt paljon asioita tuon koiran suhteen ja todennut, että suuressa osassa tilanteita tiedän, miten minun kuuluisi toimia ja reagoida, jotta koira voisi toimia oikein ja oppisi myös jatkoa varten, että miten vastaavissa tilanteissa toivon sen toimivan, mutta siitä huolimatta olen toiminut itse toisin? Miksi? Miksi olen rankaissut koiraa, vaikka tiedän ettei se tuo mitään apua pidemmän päälle ja toiminut näin itse aivan väärin. Se ei varmasti ole auttanut muille koirille räyhäämiseen, ei ihmisille haukkumiseen eikä agilitykentällä hermostumiseenkaan. Liekö sitten pääsyynä laiskuus (kuvittelee pääsevänsä helpommalla), tietynlainen ympäristön paine vai vain oma jaksamisen puute (ei ole jaksanut puuttua asiaan mitenkään muuten). Ympäristön paineella en nyt tarkoita ketään yksittäistä ihmistä, vaan tavallaan koen itse, että ympäristö olettaa koiraa kohdeltavan tietyllä tavalla tietyissä tilanteissa, kun se käyttäytyy toisin kuin toivotaan. Tällähän ei kuitenkaan saisi olla mitään merkitystä. Jostain luin hetki sitten, kun joku totesi, että koiraa osaa kouluttaa täydellisesti vielä silloin, kun ei koiraa omista. Allekirjoitan tämän täysin! Kuinka helppoa onkaan teoriassa tehdä oikein, mutta käytännössä toimia täysin eri tavoin. Hieman kärjistetysti voisi sanoa, että tuntuu että tovin aikaa hukassa ollut yhteinen sävel ja oma suuntani koiran omistajana on nyt taas löytynyt ja tästä on hyvä jatkaa. Syksyä kohti siis!